Euroopan parlamentti hyväksyi 18. kesäkuuta 2026 asetuksen, joka velvoittaa autonvalmistajia suunnittelemaan ajoneuvoja, jotka on helpompi korjata, käyttää uudelleen ja kierrättää, ja parantaa käytöstä poistettujen ajoneuvojen (ELV) hallintaa. Teksti pyrkii vähentämään jätettä, rajoittamaan EU:n riippuvuutta kriittisistä raaka-aineista ja tukemaan eurooppalaisen autoteollisuuden kilpailukykyä.
Tällä hetkellä käytöstä poistetut ajoneuvot tuottavat miljoonia tonneja jätettä vuosittain. Monet arvokkaat materiaalit, kuten harvinaiset metallit, eivät kierrä. Samaan aikaan autojen koko ja paino kasvavat, mikä lisää resurssien kulutusta. EU haluaa siirtyä kiertotalouteen, jossa tuotteet suunnitellaan kestäviksi ja kierrätettäviksi. Tämä asetus on osa 'Fit for 55' -pakettia, joka tähtää ilmastoneutraaliuteen vuoteen 2050 mennessä.
Hyväksytty teksti asettaa kiertotalousvaatimuksia uusien ajoneuvojen suunnittelulle ja ELV:ien hallinnalle. Tässä pääkohdat:
Teksti hyväksyttiin ensimmäisessä käsittelyssä äänin 437 puolesta, 112 vastaan ja 20 tyhjää. Kyseessä on parlamentin kanta, joka toimii neuvottelujen pohjana EU:n neuvoston (jäsenvaltioiden) kanssa.
Pidemmällä aikavälillä autot ovat helpompia ja halvempia korjata, mikä pidentää niiden käyttöikää ja vähentää jätettä. Omistajat voivat helpommin muuntaa vanhan polttomoottoriautonsa sähköiseksi. Käytettyjä varaosia on enemmän saatavilla. Lopuksi ELV:ien parempi hallinta vähentää laittomia kaatopaikkoja ja saastuttavien ajoneuvojen laitonta vientiä kolmansiin maihin.
Euroopan parlamentti hyväksyi 18. kesäkuuta 2026 äänin 437 puolesta, 112 vastaan ja 20 tyhjää äänestäessään asetuksen ajoneuvojen kiertotaloudesta. Pienten sarjojen ja erikoisajoneuvojen poikkeusten taustalla on laajennettua tuottajavastuuta (EPR) koskeva mekanismi, joka velvoittaa valmistajat rahoittamaan elinkaarensa lopussa olevien ajoneuvojen keräyksen ja käsittelyn. Tämän velvoitteen kustannus siirretään uusien autojen hintoihin ja siten kansalaisille.
Laajennettu tuottajavastuu (EPR) velvoittaa valmistajat rahoittamaan elinkaarensa lopussa olevien ajoneuvojen keräyksen ja käsittelyn. Tämä hintoihin sisältyvä kustannus jää uusien ajoneuvojen ostajien maksettavaksi. Valmistajat eivät voi absorboida sitä loputtomiin: kilpailluilla markkinoilla se siirtyy kuluttajalle.
Rahoitusosuuksien mukauttamismekanismin (21 artikla) tavoitteena on palkita helpommin kierrätettäviä ajoneuvoja. Se luo kuitenkin monimutkaisen bonus-malus-järjestelmän, joka edellyttää tarkastusbyrokratiaa. Pienet sarjat ja erikoisajoneuvot on vapautettu, mikä keventää joidenkin valmistajien taakkaa mutta luo kilpailun vääristymiä.
Pieniä sarjoja, sotilasajoneuvoja, historiallisia ajoneuvoja ja asuntovaunuja koskevat poikkeukset ovat maalaisjärjen tunnustamista: näillä ajoneuvoilla on erityiset elinkaaret ja rajoitteet. Samoin raskaiden ajoneuvojen ja luokan L soveltamisen lykkääminen (60 kuukautta) antaa toimijoille aikaa sopeutua.
Asetus kuitenkin edellyttää kiertotalouden digitaalista passia (13 artikla) ajoneuvoille M1 ja N1, tiedottavaa merkintää ja suunnitteluvaatimuksia. Nämä velvoitteet luovat valmistajille kiinteitä kustannuksia, jotka siirtyvät hintoihin. Erityisesti digitaalinen passi edellyttää tietojen keräämistä ja päivittämistä koko ajoneuvon elinkaaren ajan, mikä on hallinnollinen taakka, joka painaa valmistajia ja maahantuojia.
Parlamentti paransi alkuperäistä ehdotusta jättämällä monia luokkia soveltamisalan ulkopuolelle ja lykkäämällä soveltamista, mutta se ei kyseenalaistanut yhtenäisen sääntelyn periaatetta. Toissijaisuusperiaatteeseen perustuva lähestymistapa olisi jättänyt jäsenvaltioille vastuun määritellä omat kierrätystavoitteensa niiden teollisten valmiuksien ja markkinoiden mukaisesti. Markkinalähtöinen lähestymistapa olisi suosinut vapaaehtoisia standardeja ja tuottajien yksilöllistä vastuuta yhtenäisen lakisääteisen velvoitteen sijaan.
EPR on piilotettu vero uuden auton ostolle, jonka kansalainen maksaa rahoittaakseen alaa, jonka markkinat olisivat voineet organisoida.
Euroopan parlamentti hyväksyi 18. kesäkuuta 2026 äänin 437 puolesta, 112 vastaan ja 20 tyhjää äänestäessään asetuksen ajoneuvojen kiertotaloudesta. Pienten sarjojen ja erikoisajoneuvojen poikkeusten taustalla on laajennettua tuottajavastuuta (EPR) koskeva mekanismi, joka velvoittaa valmistajat rahoittamaan elinkaarensa lopussa olevien ajoneuvojen keräyksen ja käsittelyn. Tämän velvoitteen kustannus siirretään uusien autojen hintoihin ja siten kansalaisille.
Laajennettu tuottajavastuu (EPR) velvoittaa valmistajat rahoittamaan elinkaarensa lopussa olevien ajoneuvojen keräyksen ja käsittelyn. Tämä hintoihin sisältyvä kustannus jää uusien ajoneuvojen ostajien maksettavaksi. Valmistajat eivät voi absorboida sitä loputtomiin: kilpailluilla markkinoilla se siirtyy kuluttajalle.
Rahoitusosuuksien mukauttamismekanismin (21 artikla) tavoitteena on palkita helpommin kierrätettäviä ajoneuvoja. Se luo kuitenkin monimutkaisen bonus-malus-järjestelmän, joka edellyttää tarkastusbyrokratiaa. Pienet sarjat ja erikoisajoneuvot on vapautettu, mikä keventää joidenkin valmistajien taakkaa mutta luo kilpailun vääristymiä.
Pieniä sarjoja, sotilasajoneuvoja, historiallisia ajoneuvoja ja asuntovaunuja koskevat poikkeukset ovat maalaisjärjen tunnustamista: näillä ajoneuvoilla on erityiset elinkaaret ja rajoitteet. Samoin raskaiden ajoneuvojen ja luokan L soveltamisen lykkääminen (60 kuukautta) antaa toimijoille aikaa sopeutua.
Asetus kuitenkin edellyttää kiertotalouden digitaalista passia (13 artikla) ajoneuvoille M1 ja N1, tiedottavaa merkintää ja suunnitteluvaatimuksia. Nämä velvoitteet luovat valmistajille kiinteitä kustannuksia, jotka siirtyvät hintoihin. Erityisesti digitaalinen passi edellyttää tietojen keräämistä ja päivittämistä koko ajoneuvon elinkaaren ajan, mikä on hallinnollinen taakka, joka painaa valmistajia ja maahantuojia.
Parlamentti paransi alkuperäistä ehdotusta jättämällä monia luokkia soveltamisalan ulkopuolelle ja lykkäämällä soveltamista, mutta se ei kyseenalaistanut yhtenäisen sääntelyn periaatetta. Toissijaisuusperiaatteeseen perustuva lähestymistapa olisi jättänyt jäsenvaltioille vastuun määritellä omat kierrätystavoitteensa niiden teollisten valmiuksien ja markkinoiden mukaisesti. Markkinalähtöinen lähestymistapa olisi suosinut vapaaehtoisia standardeja ja tuottajien yksilöllistä vastuuta yhtenäisen lakisääteisen velvoitteen sijaan.
EPR on piilotettu vero uuden auton ostolle, jonka kansalainen maksaa rahoittaakseen alaa, jonka markkinat olisivat voineet organisoida.
