Euroopan parlamentti hyväksyi 10. maaliskuuta 2026 mietinnön yleisön oikeudesta tutustua EU:n toimielinten asiakirjoihin vuosina 2022–2024. Tekstissä arvioidaan asetuksen (EY) N:o 1049/2001 täytäntöönpanoa, joka takaa jokaiselle kansalaiselle oikeuden tutustua EU:n toimielinten asiakirjoihin. Mietinnössä esitetään suosituksia avoimuuden ja tiedonsaannin parantamiseksi.
Oikeus tutustua asiakirjoihin on eurooppalaisen demokratian kulmakivi. Se antaa kansalaisille, toimittajille ja tutkijoille mahdollisuuden valvoa toimielinten työtä. Mietintö kattaa vuodet 2022–2024 ja on jatkoa viimeaikaisille oikeustapauksille (erityisesti tuomiot De Capitani ja Public.Resource.Org), jotka selvensivät tämän oikeuden rajoja. Esittelijä Veronika Cifrová Ostrihoňová (Renew Europe, Slovakia) korosti sääntöjen nykyaikaistamisen tarvetta digitaalisten haasteiden edessä.
Parlamentti hyväksyi mietinnön äänin 602 puolesta, 9 vastaan ja 8 tyhjää. Se vaatii muun muassa:
Mietinnössä kritisoidaan myös toimielinten hitautta vastata tiedonsaantipyyntöihin ja suositellaan lyhyempiä määräaikoja.
Teksti hyväksyttiin erittäin suurella enemmistöllä: 602 edustajaa äänesti puolesta, 9 vastaan ja 8 tyhjää. Tämä massiivinen tuki osoittaa, että avoimuus on puoluerajat ylittävä prioriteetti.
Vaikka tällä mietinnöllä ei ole suoraa oikeudellista vaikutusta, se lähettää vahvan poliittisen signaalin. Se voi johtaa asiakirjojen saantia koskevan asetuksen tarkistamiseen, mikä helpottaisi tiedon saantia EU:n päätöksistä. Käytännössä voisit helpommin tutustua lakiehdotuksiin, sisäisiin muistioihin tai kokouspöytäkirjoihin. Toimittajat ja kansalaisjärjestöt hyötyisivät myös tutkintamahdollisuuksien lisääntymisestä. Sillä välin voit jo nyt käyttää oikeuttasi tekemällä pyynnön asianomaiselle toimielimelle sen verkkosivuston kautta.
Euroopan parlamentti hyväksyi 10. maaliskuuta 2026 äänin 602 vastaan 9 ja 8 tyhjää päätöslauselman, joka pamauttaa oven kiinni avoimuuden nimissä. Mutta näennäisen yksimielisyyden takana teksti ei muuta pilkkuakaan asetuksesta 1049/2001: se toteaa, se tuomitsee, se vaatii. Ja juuri siinä on ongelma.
Parlamentti vahvistaa uudelleen, että asiakirjojen saatavuus on perusoikeus. Se on oikeassa. Mutta oikeus, jota instituutiot rikkovat rankaisematta, on vain kulissi. Sen esittämät luvut ovat musertavia: vuonna 2024 komissio vastaanotti 6 938 alkuperäistä pyyntöä ja 641 vahvistavaa pyyntöä. Ennen kaikkea, 85 prosentissa tutkituista tapauksista se ei ratkaissut asiaa lakisääteisissä määräajoissa, ja 60 prosentissa tapauksista viive ylitti kuusikymmentä työpäivää. Kansalainen, joka odottaa kolme kuukautta saadakseen asiakirjan, on jo menettänyt tiedon poliittisen käyttöarvon.
Päätöslauselma kiinnittää huomiota myös komission vuonna 2024 hyväksymään tarkistettuun sisäiseen kehykseen. Kaventamalla sen määritelmää, mitä "asiakirja" tarkoittaa, lisäämällä rekisteröintiä koskevia poikkeuksia ja olettamia tietojen antamatta jättämisestä, komissio heikentää asetuksen ulottuvuutta. Parlamentti vaatii tuomioistuimen oikeuskäytännön noudattamista. Mutta kuka rankaisee? Ei kukaan. Teksti jopa vaatii, että mahdollisista seuraamuksista säädetään. Se on tunnustus: nykytilassa avoimuus ei ole velvoittavaa, se on harkinnanvaraista.
Neuvostokaan ei jää jälkeen. Parlamentti tuomitsee LIMITE-merkinnän, jota sovelletaan useimpiin vireillä olevien lainsäädäntömenettelyjen valmisteleviin asiakirjoihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kansalaiset eivät voi tietää, mitä heidän hallituksensa puolustaa Brysselissä ennen päätöksen tekemistä. Tuomioistuin on kuitenkin tunnustanut oikeuden tutustua neuvoston työryhmien asiakirjoihin. Mutta saatavuutta on vielä pyydettävä, ja neuvosto kieltäytyy järjestelmällisesti avaamasta trilogiasiakirjoja: esityslistoja, nelisarakkeisia asiakirjoja, pöytäkirjoja. Avoimuudesta tulee sisäpiirin etuoikeus.
Parlamentti vaatii neuvostoa julkaisemaan ennakoivasti jäsenvaltioiden kannat. Ero todellisuuteen on mitattavissa: neuvoston rekisterissä oli yli 527 000 asiakirjaa vuoden 2024 lopussa, mutta yli 72 prosenttia oli jo saatavilla. Ongelma ei ole määrä, vaan valinta. Ratkaisevat asiakirjat, ne jotka valaisevat voimasuhteita, pysyvät läpinäkymättöminä. Päätöslauselma sanoo sen, mutta ilman välitöntä vaikutusta.
Todellinen vipu ei ole poliittisten vaatimusten kasauttaminen, vaan päättäjien velvoittaminen tilivelvollisiksi. Toissijaisuuteen ja markkinoihin perustuva lähestymistapa sanoisi: tehdään asiakirjoista oletusarvoisesti saatavilla, tiukasti määritellyin poikkeuksin ja sitovin vastausajoin, päätöksen mitättömyyden uhalla. Avoimuuden on oltava kustannus hallinnolle, ei kansalaiselle. Parlamentti ehdottaa koulutusta, kampanjoita, työkaluja. Se on hyödyllistä, mutta ei korvaa seuraamusta. Komissiolla ja neuvostolla ei ole mitään intressiä nopeuttaa, jos viive jää seuraamuksetta.
Päätöslauselma vaatii myös riippumatonta luokitusten valvontamekanismia ja säännöllistä oikeusasiamiehen suorittamaa tarkastusta. Miksei, sillä edellytyksellä, että tällä elimellä on päätösvalta, ei vain lausunnonantovaltaa. Tekoälyn osalta parlamentti vaatii avoimuutta algoritmeista ja koulutusdatasta. Tässäkään ilman sitovaa velvoitetta se jää kauniiksi toiveeksi. Yritykset tietävät, mitä avoimuuden puute maksaa: ne menettävät markkinoita. Instituutiot eivät menetä mitään.
Oikeus ilman seuraamusta ei ole oikeus, se on paperinen lupaus.
Euroopan parlamentti hyväksyi 10. maaliskuuta 2026 äänin 602 vastaan 9 ja 8 tyhjää päätöslauselman, joka pamauttaa oven kiinni avoimuuden nimissä. Mutta näennäisen yksimielisyyden takana teksti ei muuta pilkkuakaan asetuksesta 1049/2001: se toteaa, se tuomitsee, se vaatii. Ja juuri siinä on ongelma.
Parlamentti vahvistaa uudelleen, että asiakirjojen saatavuus on perusoikeus. Se on oikeassa. Mutta oikeus, jota instituutiot rikkovat rankaisematta, on vain kulissi. Sen esittämät luvut ovat musertavia: vuonna 2024 komissio vastaanotti 6 938 alkuperäistä pyyntöä ja 641 vahvistavaa pyyntöä. Ennen kaikkea, 85 prosentissa tutkituista tapauksista se ei ratkaissut asiaa lakisääteisissä määräajoissa, ja 60 prosentissa tapauksista viive ylitti kuusikymmentä työpäivää. Kansalainen, joka odottaa kolme kuukautta saadakseen asiakirjan, on jo menettänyt tiedon poliittisen käyttöarvon.
Päätöslauselma kiinnittää huomiota myös komission vuonna 2024 hyväksymään tarkistettuun sisäiseen kehykseen. Kaventamalla sen määritelmää, mitä "asiakirja" tarkoittaa, lisäämällä rekisteröintiä koskevia poikkeuksia ja olettamia tietojen antamatta jättämisestä, komissio heikentää asetuksen ulottuvuutta. Parlamentti vaatii tuomioistuimen oikeuskäytännön noudattamista. Mutta kuka rankaisee? Ei kukaan. Teksti jopa vaatii, että mahdollisista seuraamuksista säädetään. Se on tunnustus: nykytilassa avoimuus ei ole velvoittavaa, se on harkinnanvaraista.
Neuvostokaan ei jää jälkeen. Parlamentti tuomitsee LIMITE-merkinnän, jota sovelletaan useimpiin vireillä olevien lainsäädäntömenettelyjen valmisteleviin asiakirjoihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kansalaiset eivät voi tietää, mitä heidän hallituksensa puolustaa Brysselissä ennen päätöksen tekemistä. Tuomioistuin on kuitenkin tunnustanut oikeuden tutustua neuvoston työryhmien asiakirjoihin. Mutta saatavuutta on vielä pyydettävä, ja neuvosto kieltäytyy järjestelmällisesti avaamasta trilogiasiakirjoja: esityslistoja, nelisarakkeisia asiakirjoja, pöytäkirjoja. Avoimuudesta tulee sisäpiirin etuoikeus.
Parlamentti vaatii neuvostoa julkaisemaan ennakoivasti jäsenvaltioiden kannat. Ero todellisuuteen on mitattavissa: neuvoston rekisterissä oli yli 527 000 asiakirjaa vuoden 2024 lopussa, mutta yli 72 prosenttia oli jo saatavilla. Ongelma ei ole määrä, vaan valinta. Ratkaisevat asiakirjat, ne jotka valaisevat voimasuhteita, pysyvät läpinäkymättöminä. Päätöslauselma sanoo sen, mutta ilman välitöntä vaikutusta.
Todellinen vipu ei ole poliittisten vaatimusten kasauttaminen, vaan päättäjien velvoittaminen tilivelvollisiksi. Toissijaisuuteen ja markkinoihin perustuva lähestymistapa sanoisi: tehdään asiakirjoista oletusarvoisesti saatavilla, tiukasti määritellyin poikkeuksin ja sitovin vastausajoin, päätöksen mitättömyyden uhalla. Avoimuuden on oltava kustannus hallinnolle, ei kansalaiselle. Parlamentti ehdottaa koulutusta, kampanjoita, työkaluja. Se on hyödyllistä, mutta ei korvaa seuraamusta. Komissiolla ja neuvostolla ei ole mitään intressiä nopeuttaa, jos viive jää seuraamuksetta.
Päätöslauselma vaatii myös riippumatonta luokitusten valvontamekanismia ja säännöllistä oikeusasiamiehen suorittamaa tarkastusta. Miksei, sillä edellytyksellä, että tällä elimellä on päätösvalta, ei vain lausunnonantovaltaa. Tekoälyn osalta parlamentti vaatii avoimuutta algoritmeista ja koulutusdatasta. Tässäkään ilman sitovaa velvoitetta se jää kauniiksi toiveeksi. Yritykset tietävät, mitä avoimuuden puute maksaa: ne menettävät markkinoita. Instituutiot eivät menetä mitään.
Oikeus ilman seuraamusta ei ole oikeus, se on paperinen lupaus.
